— Näin ei sen ollut koskaan tapana suhtautua herroihin, vain kissoihin, vakuutteli sisäkkö, joka oli Kantorin hyvä ystävä, koska he molemmat olivat kotoisin samalta seudulta.
Mutta myöhemminkin rupesi se murisemaan heti kun kapteeni tuli sen läheisyyteen, ja sen valkoiset hampaat säihkyivät esiin ylösvedettyjen huulien takaa.
Muuten oli suorastaan lystikästä havaita tyrannimaisia taipumuksia, joita nyt heräsi eloon koirapahasessa.
Jo ennen oli se usein saanut mustasukkaisuuden kohtauksia, jos joku tarttui Katalinin käteen, mutta Jumala varjelkoon, jos Milka nyt uskalsi lähestyä Katalinia.
Vielä tänä päivänä riippui eteisessä Stefan Aratón sadetakki, sillä koira ei sallinut ripustettavan sitä muualle. Jos joku kosketti takkiin, nosti se heti sellaisen hälinän, että se kuului aina kadulle.
Oli selittämätöntä, miten epätoivoisesti Kantor takertui vanhaan järjestykseen, ja miten se ei aikonut sallia mitään muutettavaksi talossa.
— Noin suuri koira ei sovi kaupunkiasumukseen, lausui kapteeni Milka. Ettekö ole vielä tuuminut lahjoittaa sitä eläintieteelliseen puutarhaan? Siellä kasvatetaan unkarilaisia rotuja.
Mutta Katalin ei tahtonut tästä kuulla puhuttavan.
— Ei, ei, siellähän ne panisivat Kantor-raukan häkkiin.
Ja nyt makasi koira tavallisella paikallaan lämmittämättömän kaakeli-uunin edessä. Kun se kuuli nimeänsä mainittavan, käänsi se surullisen katseensa Kataliniin.