Ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, luki Katalin ystävän katseessa vain syvää ja hellää osanottoa, ei mitään muuta.
Kapteeni ei ollut valehdellut myöskään sille korkealle herralle, hän oli itse asiassa aina tuntenut mitä suurinta myötätuntoa Stefan Aratóa kohtaan, ja nyt voi hän vain valittaa, että hänellä oli ollut niin vähän tilaisuutta tavata häntä elämässä. Jos he olisivat olleet enemmän yhdessä, olisi varmaan syntynyt lämmin ystävyyssuhde heidän kesken…
Nyt vetäytyi hän kainosti taustalle ja jätti ritarillisella viittauksella Katalinin manalle menneelle puolisolleen.
Tosin ei hän elvyttänyt häntä sanoin, vaan sensijaan joka silmäyksin: itke vaan, itke, rakas ystävätär, miehesi on varmasti sen ansainnut, minua et sillä loukkaa.
Ja Katalin itki… Ah, suru on niin suloista, kun mustien pilviseinien yläpuolella aukenee kultainen valkeus, josta aurinko taas antaa loisteensa…
Milka ei ehkä olisi palannut ensi käyntinsä jälkeen, jollei hän olisi havainnut, että leski tarvitsi hänen palveluksiaan.
Katalin seisoi kuitenkin aivan yksinäisenä maan surun vyöryessä häntä kohti. Valtava surunvalituskirjeiden paljous saattoi hänet vallan neuvottomaksi.
Kaikki talossa pitivät komeasta sotilaasta, palvelijattaret aukaisivat hänelle ovia säteilevin kasvoin. Vain Kantorin itsepintainen ja ylpeä koiransydän ei tahtonut avautua hänelle.
Taivas tietää, mikä salaperäinen muisto jostain ikivanhasta rotuvihasta kiehahteli koirassa, mutta se suhtautui kapteeniin jyrkästi ja mitä katkerimmin vihamielisesti.
Kun se ja kapteeni kohtasivat toisensa ensi kerran, täytyi Katicán tarttua koiraan, jott'ei se olisi heti päässyt hyökkäämään Milkan kimppuun.