Sentakia rupesi hän tekemään pitkiä kävelymatkoja iltahämärässä.
Luonnollisesti teki kapteeni hänelle seuraa.
Tänään vaelsivat he ylös Budan esikaupunkeihin, ja kun he vihdoin myöhään tulivat kotia, havaitsivat he portin jo suljetuksi.
Sehän ei nyt itse asiassa merkinnyt mitään, he voivat käyskennellä vielä puolisen tuntia väestä tyhjässä keskikaupungissa. Oli niin ihanaa olla yhdessä, niin vaikeata erota.
Samankaltaisin äänettömin askelin harhailivat he pitkin kapeita katuja.
Ei yhtään elävää sielua näkynyt.
Milka puhui vainajasta ja tarttui samalla Katican käsipuoleen.
— Aratón elämä oli ihanaa elämää… Ihmisen elämää ei saa mitata vuosien vaan elämysten mukaan… Hänen elämäänsä sisältyi menestystä ja iloa enemmän, kuin kymmenen muun yhteensä… Hän saavutti kaiken, jota hän oli tavoitellutkin, koko hänen lahjakkuutensa pääsi oikeuksiinsa, ja hän sai itse korjata satoa…
Hän oli vielä kehittymässä, kun hän lähti pois… Tällaisen kuoleman takia voi Stefan Aratóa vain kadehtia, ei surra.
Yhä uudelleen hän palasi tähän puheenaineeseen, aivankuin hän olisi lopullisesti tahtonut asettua professorin haudalle.
Katica ei sanonut mitään, mutta jollain ihmeellisellä tavalla johtui hän ajattelemaan Oltván itkijättäriä, noita pieniä, mustia, mutisevia akkoja, jotka joka ruumisarkun ääressä uikuttivat samaa: Onnellinen hän, joka jo on voittanut.
Lämpimästi painautuneina toisiaan vastaan kääntyivät he eräälle vanhalle kapealle kadulle.