Nämät matalat, pienet talot, jotka nyt seisoivat siinä niin laimeina puolihämärässä, olivat kerran kaiullaan vahvistaneet Petőfi- ja Pilvax-nuorukaisten [Kahvila Pilvax oli v:n 1818 unkarilaisten vapaussankarien suosima kokoontumispaikka] äänet, kun he keskiyön hetkinä saattelivat toisiaan eri kotiasuntoihinsa ja kiintyessä keskusteluun, josta ei koskaan tahtonut tulla loppua.
Jossakin lauloi sirkka. Ja kaukaa kuului viiriäisen ahkeraa viheltelemistä. Varmaan tuli se sisältä porttivahdin huoneesta.
Tukahuttava ja ummehtunut, mutta harvinaisen miellyttävä unelmatunnelma lepäsi kadun yllä, talot kohosivat suljettuina ja salaperäisinä, aivankuin niissä ei asuisikaan ihmisiä, vaan menneitten vuosisatojen muistoja, jotka piiloutuivat tummanviheriäisten ikkunaverhojen taa.
Katica puristi liikutettuna kapteenin käsivartta. Joku kulki heidän jälessään. Joku oli aivan heidän kintereillään… Nainen painautui hiipien lähemmäksi saattajaansa, antaakseen tilaa toiselle kapealla jalkakäytävällä… Joku kaarsi heidät ja jatkoi rauhallisin, hyvin tutuin askelin…
Se oli eräs upseeri… Hän kulki nojautuneena keppiin.
Hillitty, rytmikäs kitinä kaikui naisen korvissa. Tuttu ääni: juoksevan koiran kaulaketjun kalina.
Se oli suuri, valkea eläin. Aivan samanlainen kuin Kantor. Se kuului upseerille… Nyt saavutti se herransa ja juoksenteli tyytyväisenä hänen rinnallaan kuten ainakin koira, joka tiesi olevansa oikealla paikallaan… Välistä nuuski se innokkaasti kättä, joka heilui eteen ja taakse sen yläpuolella…
Mutta sitte jännittyi se yhtäkkiä ja alkoi ilkeästi muristen ajaa kissaa, joka äänettömästi hiipi taloviertä.
Kissa pujahti onnellisesti sisään eräästä kellarinreiästä, mutta koira oli miltei työntää kumoon kapteeni Milkan.
— Mutta sehän on Kantor! Varmaan on se Kantor —!