— Ja mies tuolla — taivaan Jumala!
Mies ja koira olivat kadonneet kadunkulman taakse.
Katalin ja Milka tuijottivat toisiinsa. Syvässä hiljaisuudessa voivat he miltei kuulla toistensa väkivaltaisen sydämenlyönnin.
Näittekö? Huomasitteko? Kyllä, minä näin… Mutta sehän on aivan mahdotonta! Mieletöntä! Sen täytyy olla erehdys… Sen täytyy!
Nainen oli irtautunut kapteenin käsivarresta. Hän alkoi kulkea kuin unissakävijä kadunkulmaa kohti. Hänen täytyi nähdä tuo mies, tuo sotilas, hänen täytyi saada katsoa häntä silmiin. Sillä, jollei nyt heti selvene, että kaikki oli erehdystä, silloin… niin silloin ei hän enää koskaan elämässään saa minuuttiakaan rauhaa…
Katóka juoksi kuolleen miehensä jälessä.
Oliko se unelma? Kyllä, se oli jatko erääseen vanhaan unelmaan, joka oli täynnä mitä syvintä kaihoa… Vainajat eivät kuole, he vain kätkeytyvät eläviltä. He piiloutuvat kalvava, parantumaton tuska sydämissään. He oleskelevat jossain salaisessa kokoontumispaikassa, jossa he aina, yhäti ajattelevat elossa olevia. Ja jos joskus tapaa heitä, kääntävät he kylmästi pois päänsä ja kiertyvät nopeasti kantapäillään, sillä he eivät voi antaa meille anteeksi, että me olemme niin pian heidät unohtaneet.
Mutta kullakin vainajalla on uskottunsa elävien joukossa, joka on salaisuuteen vihitty, se nimittäin, joka voi pysyä uskollisena aina haudan taakse. Ja Stefan Aratóllekin oli yksi pysynyt uskollisena: Kantor.
Ja Katóka juoksi särkevin sydämin miehensä jälessä…
Hän saavutti kulman. Hän katsahti alas katua, se oli aivan tyhjä. Ei miestä, ei koiraa, vain vaalea kuutamo.