Äkkiä suhahti suuri, musta auto hänen ohitseen. Se oli jo kaukana poissa, kun miehen piirteitten peilikuva yhä tarkemmin alkoi selvetä Katalinissa.
Pelottavan kalpeat, sisäänpainuneet, täysiparran reunustamat kasvot… Aivan vieraat piirteet. Mutta tuo omituinen, kankea hymy — se oli sama hymy kuin Oltván häräntappajalla.
— Lapsellisuutta, luulottelua, sanoi kapteeni Milka väräjävin bassoäänin, kun hän saavutti Katican. Löytyyhän samannäköisiä… Löytyy jopa yllättävää samannäköisyyttä ihmisten kesken… Ja valkoisia koiria on paljon maailmassa… Uskallan lyödä vetoa, että kun tulette kotiin, makaa Kantor kotona ja silloin saamme aiheen hyvään nauruun.
Varmaan, kaikkihan riippui juuri siitä, löytävätkö he koiran kotoa vai ei…
Katalin kiiruhti kotiin.
— Jään tänne, sanoi Milka. Jos jotain on hullusti, niin sano se ikkunasta.
Kesti sangen kauan ennenkuin hän näyttäytyi. Kapteeni käveli ainakin kolmekymmentä kertaa edestakaisin kahden katulyhdyn väliä.
Hän ei pelännyt. Mistä hänen oikeastaan olisi pitänyt olla peloissaan? Stefan Arató oli kuollut. Sanomalehtimiehet olivat nähneet hänen hautansa, valokuvanneet sen, jopa toimittaneet sen kuvallisiin aikakauslehtiin… Kummituksiin ei hän toden totta uskonut! Ei kummituksiin, mutta tiedetäänhän arvoituksellisista ilmiöistä, jotka kuuluvat telepatian alaan. Hänhän oli jonkun verran lukenut sellaisista. Eräs täysin luotettava henkilö oli tullut kotiin eräänä yönä ja nähnyt itsensä makaavan sängyssä… Jos hänelle itselleen, Milkalle, olisi tällaista sattunut, olisi hän tullut hulluksi.
Ylhäällä ensimäisessä kerroksessa ratisi ikkuna. Kapteeni kohotti päänsä. Katalin kallistui alaspäin ja kaasulyhdyn valossa näkivät molemmat, miten kalpeat he olivat.
— Matkustan Oltváan huomenna, sanoi nainen omituisen syvällä äänellä.