— Ja koira? kysyi kapteeni harvinaisen kimeästi.
— Sitä ei ole talossa…
— Kuka on sen noutanut?
— Siitä ei kukaan ole selvillä.
Joku oli tullut Oltvásta ja ottanut sen…
Kapteeni Milka tunsi taas kylmän turtumisen sydämensä ympärillä,
Zaklikovin puutumisen.
Pitkän aikaa seisoi hän liikkumattomana, sitten hyvästeli hän äkkiä ja meni.
Hän kulki eteenpäin kumarassa, särmikkäin liikkein. Ei asuntoonsa, vaan kasarmiin. Yön aikoi hän nukkua ajutantin sohvalla.
Nainen katseli kauan hänen jälkeensä.
Ei koskaan elämässään hän ollut tuntenut sellaista yksinäisyyttä kuin nyt.