Ja omituista kyllä, suuressa hyljätyn tunteessaan etsi hän turvaa juuri hänestä, jota hän pelkäsi. Stefan Aratósta.
Hän sanoi itsekseen:
— Tulkoon mitä tahansa, minulle ei hän tee mitään pahaa. Minulle ei hän koskaan tee mitään.
NAINEN, KUUME JA KASAKAT.
Stefan Arató oli vielä elossa.
Itse oli hän toivonut, että kertomus hänen kuolemastaan leviäisi. Hän luuli itsellään olevan oikeutta ja syytä siihen.
* * * * *
Kymmenen viikkoa aikaisemmin oli professori erään toukokuun aamun koittaessa jättänyt asuntonsa Budapestissä ensin annettuaan sille pienelle kanssaihmiselleen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli kutsunut puolisokseen, nuo kaksi sanaa: Talita kumi.
Hän nousi autoon, joka seisoi portin edustalla, kiiruhtaakseen sinne, missä häntä niin kiihkoisasti odotettiin: parakeille ylhäällä Karpateilla.
Aratón matkatoverit havaitsivat hänet sinä päivänä tavallista vilkkaammaksi. Hän punoi suunnitelmia, pohti toimenpiteitä, joihin oli ryhtyminen, tutki karttoja ja keskusteli sotilasten kanssa, joita he tapasivat.