Jokainen hänen ajatuksensa oli suuntautunut tulevaisuuteen, menneisyyteen oli hän nyt sulkenut oven. Oven takana maatui hänen murhatun avioliittonsa kuollut jäte, mutta hänellä ei nyt ollut aikaa järjestää maahanpaniaisia, tuhannet ihmiset kipujen kiusaamina odottivat häntä ylhäällä parakeissa.
Auto karkasi mielettömästi eteenpäin, syöksyi mölyten ylös mäkiä ja kiisi täyttä vauhtia alas rinteitä.
Mutta Aratón työtarmo oli sittenkin edellä kilpakiidännässä, ja jos hänen voimansa hetkeksi olikin masentumaisillaan, iski tahdonvoima, heti siihen kannuksensa, piiskasi sitä eteenpäin…
On niin helppoa sanoa: murhattu — kuollut! mutta viha naisessa, joka antoi myrkkyhampaansa välkkyä silloin, kun hän oli kutsunut Milkaa teeskentelijäksi, se viha eli nytkin vielä.
Katóka ei edes itse tiennyt tästä, uusi onni oli taas liennyttänyt hänet sovinnolliseksi, hän ei lainkaan tiennyt, että hänen vihansa oli irtautunut hänestä, itsestään ja eli nyt itsenäistä vampyyrielämää, kamppaillen taisteluissa, jotka ulottuivat haudan toiselle puolen, kuten Csaba-päällikön kummitusarmeija.
Katóka ei tästä tiennyt, mutta Arató tunsi, miten vihamielinen hengentarmo ahdisti häntä, kietoutui kiinni häneen, imi hänen vertaan ja poltti särkeviä haavoja hänen ruumiiseensa…
Myöskin nyt professori puhui, antoi ohjeita ja johti autostaan, mutta tästedes teki hän sen vain koneellisesti, hitaasti ryömi kylmä, lamauttava väsymys hänen sydämeensä, kuin käärme kätkyeeseen.
Herrat olivat laskeneet, että heidän piti perillä nauttia ilta-ateriansa, mutta ylhäällä vuoriteillä joutuivat he lukemattomien kuormastorivistöjen joukkoon ja sen jälkeen voivat autot tunkeutua eteenpäin vain katkonaisin syöksyin.
Otettiin esiin ruokavarat. Stefan yhtyi seurueeseen.
— Liikkuu taas paljon lavantautia näillä seuduin, sanoi joku suu täynnä ruokaa.