Kaadettiin viiniä, mutta Arató kieltäytyi ottamasta, hän tahtoi vain vettä, koskaan elämässä ei häntä ollut vaivannut sellainen jano kuin tänään.
Eräs husaari, joka ajoi ravia auton rinnalla, kallistui läkkipulloineen alaspäin ja tarjosi Stefanille juoda. Puheenparresta päättäen tuntui hän kansallisuudeltaan olevan slaavi.
Hän oli muuten omituinen, säikyttävän laiha ilmestys. Koko kasvojen alaosan muodostivat pelottavan suuret hampaat, joita eivät hänen herpaantuneet, kouristuksentapaisesti tempoilevat huulensa voineet peittää.
Näissä seuduissa on kielletty nauttimasta muuta kuin keitettyä vettä… Samalla kun Arató kaasi pullosta aluminiumipikariinsa, tuli hän ajatelleeksi, kuinka usein hän oli varoittanut kevytmielisestä vedenjuonnista… Sielullisessa löyhyystilassaan salli hän — ehkä ensi kertaa elämässään — vieraan tahdon ottaa yliherruuden itsessään: pitkähampaisen sotilaan.
Jostain selittämättömästä, väärästä kainoudesta ja ollakseen loukkaamatta miestä, voitti hän vastenmielisyytensä ja kohotti pikarin huulilleen.
Vesi oli ummehtunutta — mutta kuitenkin nieli hän sen itselleenkin ihmeeksi… No niin, samantekevä! Ja olankohauksin surmasi hän oman tieteensä…
* * * * *
Vasta seuraavana päivänä saapuivat he perille.
Suuren parakkileirin yllä lepäsi pelko, kuin musta, tukahuttava savu.
Mitä tahansa sairaat ja hoitajat vain sanoivat tai tekivätkin, samalla he alati suuntasivat kuulonsa pois etäisyyteen, jossa kanuunat jyrisivät sydäntä ahdistavin paukuin…