Rajarautateitä ei voitu enään käyttää, senjälkeen kuin edellisenä päivänä maasilta Rahon luona oli vaipunut kuilun pohjaan. Sodan vasara oli musertanut sen holvikaaret.

— Meidän täytyy Szentpál-vuorelle ylös ja sitten yli, sieltä pääsemme
Oltvá-laakson sivuradan yhteyteen, arveli Arató.

Mutta kestäisi ainakin kolme päivää, ennenkuin tilatut vaunut olisivat perillä…

Toisen päivän iltana tunsi Stefan, että hänellä oli lievä kuume.

Ratsumies pitkine hampaineen!

Olisi kummallista, jos rotat nyt rupeaisivat kalvamaan kuuluisaa rottien tappajaa.

Kuinka kävikään, voi hän pysyä jalkeilla vielä pari päivää, ja siksi ehtisi hän saada kaikki järjestykseen. Muuten tunsi hän katkeraa ja kuvaamatonta vahingoniloa itseään kohtaan, aivankuin talonpoika, joka puimavarstalla enentää rakeitten tuhoa.

Seuraavan päivän aamuna saapui joukko sotilaita parakkeihin. Se oli se turvajoukko, jonka he olivat pyytäneet matkaa varten.

Stefan luuli olevansa kuumemielikuvitelmien uhri, kun hän näki molemmat veljensä edessään.

Mutta se ei ollut unta, molemmat veljekset, Peter ja Pal, olivat todella saapuneet.