Joukon johtaja oli székely Stowasser, joka sitte viime näkemän oli korotettu aliluutnantiksi.
Veljekset keskustelivat vain hetkisen toistensa kanssa, kunkin ajan otti miesten järjestely.
Katalinia he eivät maininneet sanallakaan, mutta eräästä erikoisesta pienestä rypystä heidän samankaltaisesti muodostuneitten suittensa ympärillä voi nähdä, että heille kaikille kolmelle oli entisestä suloisesta Katalinista tullut surun Katalin.
Hämärän laskeutuessa olivat heidän matkavarustelunsa valmiit.
Viipymättä oli sairaat siirrettävä pois…
Mutta kuume oli taas ottanut valtoihinsa Aratón, nyt voimakkaammin kuin edellisenä päivänä, ja turruksissa ja välinpitämättömänä istui hän sohvalla eräässä sairaalan konttorihuoneessa. Nuoremmat lääkärit halusivat mieluummin lähteä jo huomisaamuna, mutta professori kohautti olkaansa — hänelle oli aivan yhdentekevää, he voivat yhtä hyvin lähteä sitä seuraavana aamuna…
Mutta keskellä pimeätä yötä heidät herätettiin, vain parin kilometrin päässä hiipivät kasakat metsässä!
Kukaan ei käsittänyt, miten vihollinen oli sinne päässyt. Jos ei se ollut lentänyt sinne siivitetyin hevosin, oli sen täytynyt puikkia esiin läpi lumen salaisia piiloteitä.
Kas, nyt kurotti viha, joka ulottui toiselle puolen haudan, kyntensä kohti tuhansia miehiä!
Yhdessä hetkessä oli professori jalkeilla. Mitä tämä merkitsi? Stefan
Arató, sallitko elämäsi hukkua tähän pimeyteen?
Hillittömällä voimalla riisti hän yltään turtumisen pakkoröijyn.