Matkaan! Matkaan!
* * * * *
Kun aurinko nousi, virtasi unenkaltainen, eriskummainen virta tuskaa ja kärsimystä viheriähohteisilta vuorilta.
Pelko oli lakaissut puhdasta jälkeä parakkien hämärissä sopissa, ja se, mikä nyt tuli päivänvaloon, oli hirveää. Ihmisyyden akanoita, jotka sodan valtava moukari oli heittänyt luotaan survotuin jäsenin.
Vaikeimmin sairaat nousivat ratiseviin rattaihin kuin vainajien sielut Charonin veneeseen. Kellankalpeina, tylsinä tuijottivat he räpäyttelevin pöllönsilmin häikäisevään kevääseen.
"Lievemmät tapaukset" laahasivat itseään eteenpäin jalkaisin, takertuen kiinni vaunujen reunuksiin, vetäen toisiaan perässään. Valkeissa siteissään, kirjavissa sairaspuvuissaan vuodepeitteet hartioille heitettyinä lähtivät he matkaan kuin haamuina esiintyvä karnevaalikulkue.
Jos tällainen surullinen armeija sodanjulistamisyönä olisi astellut kaunomarssia Europan kuningasten unissa, niin ehkä kanuunat olisivat seuraavana päivänä yhä edelleen vaienneet.
Kapteeni Hänen Majesteettinsa Kuoleman armeijassa, Stefan Arató, nousi ratsaille; autonsa oli hän lastauttanut täyteen sairaita.
Armeija katsoi häneen kuin vapahtajaansa; keltasilmäistä kummitusta, joka istui kyykyllään hänen takanaan satulassa, sitä ei kukaan nähnyt.
Joku puhutteli häntä.