Aliluutnantti Stowasser rämpi ratsumiehen rinnalla kainalosauva käsivarrellaan ja savuke suupielissä.
Ne koirat ovat kintereillämme… Aivan varmaan tulevat he iskemään meihin… Eräs miehistämme kierähti juuri äsken alas satulasta luodin lävistämin päin… Se oli kaukaasialainen kasakka…
Hän kulki ja kiukkuili savukkeensa kanssa, oli häpeä, että hänen kaikki tavaransa olivat läpimärät.
Hetkisen tallusteli hän ääneti ja masentuneena eteenpäin ja sanoi sitte äkkiä:
— Putoa, piilukirves, putoa! Tulee mitä tulee, Isä Attila auttaa meitä kyllä!
Tämän hän lausui samanlaisella uhmailevalla itseironialla, joka aina kaikui hänen äänessään, kun hän viittaili hunnilaiseen vereensä.
Ja näytti tosiaan siltä, kuin Attila sittenkin olisi tullut heille avuksi: luutnantti kohotti päänsä ja meni selkä suorana ja joustavan lujin askelin takaisin jälkijoukkoonsa.
Kun pitkän, kiemuroivan karavaanin etujoukko oli saapunut alas pitkin
Szentpál-solan rinnettä, kuuluivat kiväärinlaukaukset kaukaa takaa.
Jonon etupäässä ajettiin hevoskaakkeja huudoin ja tihein ruoskanpaukkein. Kauhun aalto vyöryi kautta koko kulkueen.
Vähää myöhemmin kannettiin haavoittunutta Aratón ohi.