Hän katseli haavoittuneen kasvoja ja kohtasi parin rehellisiä, meripihkankeltaisia koiransilmiä, jotka olivat aivan samanlaiset kuin Kantorin…
Vääpeli Ijarto — sanoi joku pian läheisyydessä. Ja myöhemmin lisäsi hän: Raukalta on luoti lävistänyt selkärangan.
Eräs toinen haavoittunut tuli nilkuttaen omin jaloin ja mutisi, että ryssiä on hirveän paljon.
— Ja kuularuiskuja on heillä myös, kun me olemme ilman… Aliluutnantti Stowasser sanoo, että hän tulee ne ottamaan heiltä, vaikka panisi henkensäkin alttiiksi…
Tuolla jossain kaukana kävivät honvéd-sotilaat vastahyökkäykseen; heidän sotahuutonsa kaikuivat matkan päähän kuin mieletön melu, jollaisen koulupojat tavallisesti saavat aikaan, kun he leikkivät ryövärejä.
Taas kannettiin haavoittunut ohi. Se oli upseeri. Mutta kun häntä ruvettiin sitomaan, oli hän jo luopunut arvostaan sekä ihmisenä että upseerina — hän oli kuollut. Aliluutnantti Stowasser oli saanut toisen ja viimeisen luodin päähänsä.
Tuo komea poika oli jotenkin joutunut szekyläisten satujen tenhopiiriin, hän kunnioitti kuningas Attilaa epälaillisena esi-isänään ja hänen suonissaan hehkui myöskin pisara sitä hirmuista, sotaista uljuutta, joka kerran Katalaunisten kentillä tahtoi rakentaa rovionsa hevosten satuloista ja sotavaunuista. Sitä oli vain yksi ainoa pisara, mutta siinä oli kyllin jättämään hänet ryssien kuularuiskun uhriksi.
Myös tämä ruumis oli periytyneen vihan uhri; jos Arató olisi lähtenyt matkaan iltaa aikaisemmin, ei vihollinen koskaan olisi päässyt heidän jäljilleen.
— Kuka nyt johtaa joukkoja? kuuli hän erään alilääkärin kysyvän.
Eräs mies, joka oli kantanut luutnantin paareja, vastasi: