— Vänrikki Peter Arató!
— Mitä kuuluu toiselle Aratólle? jatkoi nuori lääkäri kysymistään.
— Hänestä emme tiedä mitään. Emme ole nähneet häntä.
— Hänestä eivät he tiedä mitään! Professorin silmäin eteen avautui äkkiä musta läiskä ilmaan, aivankuin siinä olisi auennut reikä tyhjään olemattomuuteen.
Hämärissä tuli laukausten vaihto yhä vimmaisemmaksi. Jälkijoukkoa ahdistettiin rajusti. Vihollinen seurasi takaa-ajavien susien röyhkeällä itsepintaisuudella haavoittuneitten jälkiä.
Välinpitämättömänä kuin itämainen epäjumalankuva antoi Arató haavoittuneitten rivien virrata ohitseen. Kun he katsahtivat hänen kivikasvoihinsa, tulivat he rauhallisemmiksi; mikään todellinen vaara ei tässä voinut olla matkassa.
Mutta hänelle itselleen oli jokainen sydämen lyönti rukous ja lupaus. Kunpa hän vain jaksaisi pysyä satulassa! Kunpa hän vain jaksaisi pysyä pystyssä!
Kuume nousi tunti tunnilta…
Vaunujen kitinä, piiskojen paukut, valitus ja laukaustenvaihdon melske kerääntyi sameaksi pilveksi hänen ympärilleen…
Tovin vaipui hän tuskallisiin mietiskelyihin… Hän etsi jotain, mutta ei tiennyt itsekään mitä…