Totta tosiaan, nyt se oli hänellä selvillä: yhdenmukaisuus kuularuiskujen inhoittavassa pulputuksessa, kuumeessa, joka tykytti hänen ohimoissaan, ja painostavassa raskasmielisyydessä, joka puristi kokoon hänen sydäntään… Hänen järkensä, joka oli kasvatettu miettimään ja tutkimaan, etsi nyt, kun se paloi kuumeessa, järjestystä ja lainmukaisuutta aivokummitusten leikeissä… Sillä se oli pettämättömän varmaa, että nämät vihamieliset voimat suunnitelmanmukaisesti työskentelivät toistensa kanssa käsi kädessä… Nainen, kuume ja kasakat… Ne olivat vihassa yhtä… Sana viha ei kuitenkaan miellyttänyt häntä… Onkohan vihaa luonnossa? Hän muisteli sanaa eräässä kullatussa kirjassa: "hävityksen tarkoitus on luominen." Mutta vihanhan tarkoitus olisi siis rakkaus… Niin varmaan oli hän nyt oikeilla jäljillä! Katóka vihasi miestään, sillä vaisto ajoi häntä muodostamaan perheen sellaisen kanssa, jota hän rakasti enemmän… Ja ryssät vuodattivat tämän verimeren levittääkseen omaa rotuaan, jota he rakastivat yli kaiken muun… Ja samoin olivat mikroobit kiinnittyneet hänen sisuksiinsa lisätäkseen omaa lajiaan… Niinhän se siis oli: nainen, kuume ja kasakat olivat rakkaudessa yhtä…
Niin pitkälle sai hän selvää vyyhdistä, mutta se kesti vain hetken, sitten sotkeutui taas kaikki yhteen ja uudelleen etsi hän miettien lankoja…
Ratsu tuntui keinuvalla ravillaan välttämättä tahtovan saada hänet uskomaan, että hän oli merellä…. Välistä voi hän kuulla koneitten rytmikkään jyskynnän, kuuman höyryn kohinan, ja höyrykoneiden lieska poltti hänen otsaansa…
Mutta heti tarttui hän itse itseään olkapäihin ja ravistelihe rajusti. Hahaa, missä on täällä laiva tai meri! Punainen tuli, joka loisti hänen silmiinsä, oli hämytaivaan alareuna…
Hänhän istui ratsun selässä ja hoiti ihmisten päällikkyyttä… Välistä tuntui hänestä siltä, että hän yksin veti mukanaan koko tätä ilman päämäärää harhailevaa massaa, kuten pyrstötähti, joka oli valjastettu vaunujen eteen, ja silloin valtasi hänet kuvaamaton väsymys… Mutta hän huusi ja luikkasi itselleen: pysyppä vain satulassa!
Juna oli tullut perille kallioseinän tuhansien portaiden juureen… Mustansiniset varjot nousevat tuskan käyristäminä ja horjuen kohti taivaan leiskuvaa punaa… Golgata! Tuhansien Golgata —!
Mutta eivät vain ihmiset ole siellä ylöspäin kipuamassa, pitkäkoipisia aaveita sekaantuu joukkoon… strutsikaulaisia kummituksia, epäsikiöitä, joilla on viikatteenmuotoiset kynnet ja pullistuneet tynnyrimahat, luurankohusaareja ratsujen selässä, joilla on yölepakon siivet…
Arató tiesi vain liiankin hyvin, mitä ne olivat: kuvat lavantautisairaan houreunelmissa heittivät tavallisesti tuollaisia omituisia varjoja.. Pois ne! Väistykööt ne! Muutoin hän ei kykene pysymään pystyssä satulassa.
Kuuman huurun, joka tihenee hänen ympärillään, repivät äkkiä rikki villit äänet.
Joku riemuitsee, joku on voittanut, joku juoksee ja häneltä otetaan pois jotakin: kuularuisku…