Ja rakastettu, hyvintunnettu nimi: Peter, Peter Arató…
Raikas tuulahdus levittää siipensä… Silmänräpäykseksi repeää utuseinä — ahaa, tämähän ei olekaan meri, tämä on maantie.
Mutta pian tihenee höyry taas vedeksi ja Aratón pursi paiskelehtii taas yksin aaltoilevilla aavoilla ja hän jännittää koko tahdonvoimansa voidakseen pysyä ylhäällä komentosillalla.
Äkäistä höyryveturin puuskutusta, lähtömerkkejä, hirnuntaa, vihellyksiä, manaamisia… Ratakiskoja, viheriäisiä ja punaisia lamppuja, jotka vilkkuvat päivänkoitteen valossa, loputtomuus tervavaatteilla peitettyjä lastivaunuja, sotilaita ja taas sotilaita… Kytkettyjä kiväärejä, suuria puulaatikko-varastoja, kanuunoja ylhäällä lastaussillalla… Jättiläinen, joka kokoaa jäseniään.
Aamu oli harmaankylmä, raitis, viileä sade tihkui taivaalta.
Aamun sarastaessa heikkeni taas Aratón kuume. Sairaus leikki itsepäisesti hänen kanssaan kissaa ja rottaa. Nyt se salli hänen taas hetkisen juosta vapaana, mutta piti päätään poiskääntämättä pistävät, keltaiset silmänsä häneen kiinnitettyinä.
Stefan seisoi erään vaunun ovella ja keskusteli erään kenraalin kanssa.
Tämä oli pieni, vanttera herra, jolla oli älykkäät, ilkeät sammakonsilmät ja ihmissyöjän alaleuka. Hänellä oli jostain kiiltävästä kankaasta tehty sadetakki.
— Eilen sain ilmoituksen hyökkäyksestä… Sotilaalliselta kannalta katsoen täysin mitätön… Mutta teille oli se luonnollisesti ikävä — turkanen, mukana niin paljon sairaita! Muutoin olen kuullut, että honvédit ovat kunnostautuneet. Kaksi upseeria on kadonnut — luonnollisesti, luonnollisesti! Nämät tyhjät junat vievät nyt teidät alas Oltvá-laakson parakkeihin… ja me ravaamme apostolin hevosin ylös Raho-solalle… Saamme kai nähdä, mihin voimme ryhtyä siellä ylhäällä… Mutta professori itse näyttää sairaalta. Tai johtuuko se vain yön jännityksestä? No niin, toivokaamme, ettei se ole mitään vakavanlaatuista! Onnellista matkaa, herra esikuntaylilääkäri!
Juna lähti liikkeelle ilkeästi tempoillen.