Siellä oli vaunussa muitakin kuin hän. Peterkin oli siellä, vasemmassa käsivarressaan kantoi hän muodotonta, valkoista käärettä, jota hän varovasti tuki oikealla kädellään. Hän oli perin kalpea, ja hänen suupielensä värisivät, jota ne eivät olleet koskaan ennen tehneet.
Jos hänen haavastaan jotain kysyttiin, kohautti hän olkapäitään — ei se ollut mitään.
Stefan katseli jäykästi häntä.
— Missä on toinen? puhkesi hän äkkiä.
(Näin kysyivät ihmiset yleensä aina, jos he näkivät toisen Aratón pojista yksinään).
Peter katseli kauan veljeään. Omituisen avuttomalla katseella, joka pyysi armahdusta. Hän suunsa ympärillä nykähteli.
— Emme tiedä, kuinka hänen on käynyt, sammalteli hän matalasti. Hän lähti matkaan mukanaan joukko vapaaehtoisia hyökätäkseen ryssien kimppuun selkäpuolelta ja vallatakseen heidän konekiväärinsä. He joutuivat käsikähmään… ja heitä oli vain vähän… ja niin…
Eräs toinen jatkoi hänen sijastaan, suurinenäinen, pitkä, tarmokas kadetti…
— Hänen nähtiin kaatuvan — joukko kasakoita oli hänen ympärillään… Pian senjälkeen onnistui hyökkäyksemme — Peter johti — ja silloin etsimme kaikkialta, mutta häntä ei enää silloin löytynyt sieltä. Hän on varmasti joutunut vangiksi, ne ovat ottaneet hänet mukaansa — aivan varmaan…
Peter rupesi uudelleen puhumaan. Hirveä suru tukahutti hänen ääntään: