Hän oli nähnyt ja kuvaillut sellaista, mitä Arató tähän asti oli vain aavistanut Marian kasvoissa olevaksi: sielun. Hänen puhtaan ja kuitenkin haaveellisen, ylvään, mutta silti nöyrän, voimakkaan mutta kuitenkin naisellisen sielun.
Ulkopuolella kaikui askelia tiililattialla. Sairaalan palvelijat tulivat lakaisuvehkeineen ja vuodevaatteineen.
Herra Szakács otti vihkon Aratón kädestä, heilautti säkin selkäänsä, teki kunniaa hienommin kuin minkään kansallisuuden sotilas tähän asti ylempiselleen ja meni.
* * * * *
Herra Szakács oli aivan oikeassa väittäessään: lavantauti ei ole mikään ikävä sairaus; sairaalla ei ole vähintäkään vaivaa siitä.
On aikaa ajatella, vaikka tietenkin ajatukset kulkevat jättiläissaappaissa, ja jos kuume nousee, on vain kissanloikkaus Pohjantähdestä Orioniin.
Mutta välistä kuume myös laskee, potilas ajaa Orionista maahan kuin lapsi halkopinon harjalta ja sillä on omat vastenmieliset seurauksensa: jos on haavoja sairaan muinaisessa maisessa olomuodossa, alkavat ne uudelleen vuotaa verta.
Heti kun sairas palasi kotiin maapallolle, seisoi hän silmä vasten silmää Katalin edessä. Katalinin vartalo sukelsi esiin kuumehuurusta kuin julma arvoitus.
Hänen puolisonsa tiesi kaikki hänestä, mutta ei kuitenkaan ymmärtänyt mitään. Kuka oli tuo nainen?
Kiinalaisten Kirin juolahti hänen ajatuksiinsa… Kirin on eläin, jolla on pirun haahmo ja joka voi itselleen ottaa ihmismuodonkin… Tuntematon ottaa kauniin tytön, jonka hän tapaa metsässä, puolisokseen… Monta vuotta elävät he levossa ja rauhassa, mutta kerran, kun aviopari kulkee metsässä, muuttuu nainen taas eläimeksi ja puikkii nauraa hohottaen näreikköön… Hän ei ollutkaan nainen, vaan Kirin.