Taas viittasi hän kädellään, ettei siitä asiasta edes kannattanut puhella — ja pisti luonnosvihon ja joukon piirustustarpeita säkkiin.
— Taiteilijako? kysyi Arató, joka ei mitenkään voinut pitää tuota punaista miestä sen todellisempana kuin jotakin kuluneiden öitten unihaahmoja.
Vastauksen asemesta kalasti Szakács luonnosvihkonsa ylös selkärepusta, selaili sitä vähäsen ja piti sitä Aratón silmien edessä.
— Teidän armonne voi katsella! (Hän kutsui esikuntaylilääkäriä armoksi).
Se oli lyijykynäpiirros. Maria Emberin muotokuva. Pää, joka oli piirretty puritanisen yksinkertaisesti ja hämmästyttävällä luonnehtimistaidolla. Arató johtui ajattelemaan Holbein nuoremman muotokuvatutkielmia Windsor Castlessa.
Omituista kyllä, huolimatta siitä, että kuva esitti rouva Uzonia korkeassa kauluksessa ja uusimuotisessa hiuslaitteessa, vaikutti se ehdottomasti madonnan päältä.
Herra Szakács tarkasteli itsekin kuvaa silminnähtävällä ihastuksella ja alkoi ylistää sitä teeskentelemättömällä sulavuudella. Nyt ei hän enää viittaillut kädellään, selvästikin nyt kannatti puhua asiasta…
Tämä on kuva, jota ei moni tee perässäni… Nykyään ei yleensä ole ketään, joka voisi tehdä sen perässäni. Hän ei edes ole istunut mallina, hän ei edes tiedä, että olen piirtänyt hänet. Onko teidän armonne katsellut sisar Marian piirteitä? Katsellut niitä oikein tarkasti? Niissä on syvyyttä joka, joka — niin yhdellä sanalla: niissä on syvyyttä. Hän piilotteleiksee, aivankuin hän kainoksuisi, että hän on sellainen kuin on… Tavallisesti näyttää hän siltä, kuin kantaisi hän paksua huntua tai naamiota — huntua, jonka hän on itselleen kutonut kainoudesta, tahi ehkä ylpeydestä, tahi en oikein tiedä, mistä… Mutta minä olen urkkinut kaikki hänen salaisuutensa. Minulle on huntu kohotettu, kasvot ovat puhuneet. Olen nähnyt hänet kyynelissä ja rukouksessa, olenpa nähnyt hänen nukkuvankin… Hän rukoili puolestani, kun hän luuli, että laskisin kelkkamäkeä… Yökaudet katselin häntä, jokaisen hänen piirteensä otin omakseni, ja nyt osaan hänet ulkoa… Hänellä on naisellisimmat, lempeimmät piirteet, mitä koskaan olen nähnyt elämässäni. Sanokaa minulle, oletteko nähnyt sisar Marian nauravan? Se on sinänsä jotakin aivan erikoista: auringonnousu kasteisen niityn hohteessa… Hänen hymynsä on otsonin kyllästyttämää…? Mutta hymyilevä Maria on minulle käyttökelvoton, tahdon saada surullisen Marian. Teidän armonne saa kyllä nähdä, jahka vain olen sen värittänyt alttaritaulua varten! Lähimpinä aikoina en tulekaan maalaamaan muita kuin madonnan-kuvia… Tästä tulee oikea Jumalanäiti, nainen kaikkia naisia korkeammalla, kuningatar ja palvelijatar samassa persoonassa: Mater perfecta.
Arató piti luonnosvihkoa kädessään.
Tämä herra Szakács, tai mikä hänen nimensä nyt taas olikaan, oli nerokas jäljittelijä Isän Jumalan armosta, hän oli niin täynnä mukailutaitoa, että sitä miltei täytyi pitää luomisvoimana.