— Herra Szakács, nyt tarvitsemme huonetta!
Pieni punaisenkeltainen mies, jolla oli suippo leukaparta, tirkisti ulos ovesta. Mefisto, jonka sairaus oli taltuttanut. Hän oli uskomattoman laiha, ja hänen ulkonevat korvansa olivat aivan läpinäkyvät.
Sisar Maria sanoi hänelle:
— Lähden alas varastohuoneeseen, saatte laittaa kimpsunne kuntoon sillä aikaa. Kun palaan, pitää herra Szakácsin olla valmiina.
Matalapuheinen nainen oli tuokiossa tullut sangen jyrkäksi.
Herra Szakács teki kunnioittavan viittauksen kädellään — se oli hänen mieliliikkeensä — otti sitten esiin selkäreppunsa ja heitteli siihen kiukkuisesti kaikki, mitä hän sai käsiinsä.
— Olen jo niin perin kotiutunut tänne — mutisi hän — ja kuitenkin lähetetään minut pois. Se on todella ikävää! Katsokaahan, olen ihminen, joka pidän yhdessä paikassa elämisestä… Koskaan en ole, Jumala paratkoon, löytänyt paikkaa, jossa olisin saanut olla rauhassa…
Hän oli vain tavallinen sotamies, mutta ei kuitenkaan ollut millänsäkään Aratón kultareunuskauluksesta, ehkä hän jo nyt vainusi hänessä kärsimystoverin.
Kun hän siinä seisoi kumartuneena säkkinsä yli, vilkaisi hän olkansa takaa professoriin.
Lavantauti? kysyi hän tuttavallisesti virnistellen. Minullakin on se ollut. Se ei ole mikään ikävä tauti, saa vaan nukkua ja nähdä unta mitä ihmeellisimmistä asioista, muuten ei sairaille voi mitään tehdä, joko kuolee itsestään tai myös voi tulla terveeksi…