Jos pikku Katóka solmi kirjavan nauhan kapean vyötärönsä ympäri, huokasi äidinisä haikeasti: ja tällaista vielä kaupanpäälle!
Ja kun tyttö eräänä päivänä ilmoitti, että hän tahtoi oppia tanssimaan kuten muutkin tytöt, ei vanha herra löytänyt sopivampaa ilmaisukeinoa suuttumukselleen kuin pelottavan hohonaurun.
Hän ei ollut sydämmetön, vain tavallinen porvari, siksi hän ei voinut kestää sitä, että hänestä oli tullut iso-isä kaiken lain ja järjestyksen ulkopuolella.
Kata-raukka oli tässä vanhanaikaisessa talossa kuin koiperho lukinverkossa. Jos hänen siipensä joskus värähtivät, ojensivat vanhat hämähäkit heti pitkät kyntensä häntä tavoittaakseen. Jopa kaakeliuunitkin aukoivat ammolleen kitansa aivankuin olisivat halunneet niellä hänet.
Mutta tämä ei luonnollisesti estänyt tyttöä varttumasta voimakkaaksi ja kauniiksi neidoksi. Säteilevine katseineen ja ruskeanpunaisine kreoliväreineen oli hän kuin tumma La France-nuppu.
Aina kuudennestatoista ikävuodestaan asti, jolloin suruisen suloiset aavistukset alkoivat laulaa hänen veressään, oli hän odottanut. Hän odotti prinssi Elämää, joka tulisi ja veisi hänet pois elämästä hautaholvissa.
Ja taas haltijatarsatu voittaa elämän, romantiikka saattaa matematiikan häpeään. Elämä saapui todella ja vei hänet pois Stefan Aratón hahmossa.
Kukaan ei voinut sitä käsittää, Oltvássa pohditaan vielä tänä päivänä syytä siihen, että kuuluisa nuori tiedemies, "joka olisi voinut valita itse Kolozsvárin kreivittärien joukosta," otti juuri Graczianin Katókan puolisokseen.
Hän siis meni naimisiin Katókan kanssa.
Nuori pari asui Oltvássa muutamia kuukausia, Tikanlinnassa. (Tämä ei muuten ollut linna, vaan vain pienehkö herraskartano, jonka Stefan Aratón iso-isä oli rakentanut Tikkavuoren rinteelle, jossa muinoin oli sijainnut jonkun siebenbürgeniläisen ruhtinaan linna ja jonka helähtävän nimen kartano täten oli perinyt.)