— Kyllä, jään tänne. Mutta tämä ei ole luola, vaan paviljonki.
Paviljonki! Mietiskellen vääntelee ja kääntelee hän tätä omituista sanaa. Hän aavistaa, että siinä on ihana ydin ja että hän voittaisi paljon, jos hän voisi irroittaa kuoren… Mutta pyöreä, sileä sana luiskahtaa hänen kömpelöistä käsistään ja putoaa unimaailman syvyyteen…
* * * * *
Mutta sitten — tunnin tai ehkä kuukauden kuluttua — avaa hän silmänsä.
Ja hänen katseensa nauttii vienosta, lumoavasta valosta.
Kauan ja tarkkaavana silmäilee hän sitä, ihmetellen, mitähän se lienee, kunnes hän lopulta käsittää, että se on pieni sateenkaari, jonka ikkunalasi taittaa kalkitulle, valkealle seinälle.
Valo katoaa, tutut kasvot kumartuvat vuoteen yli.
— Onko professori nukkunut?
— Kiitos, olen nukkunut. Mutta oletteko te itse nyt taas valvonut koko yön?
— Ah, ei, olen itsekin nukahtanut silloin tällöin tuolillani — tulen toimeen vähällä nukkumisella… Mutta miten te muuten voitte tänään?