Kohtalo, musta kohtalo lähestyy…
Häräntappaja seisoo jäykkänä kuin kuvapatsas… Sydän jyskyttää vimmaisesti… Kalliot vapisevat raskaassa rytmissä… Kolkot, uhkaavat, rämisevät, yhä voimakkaammiksi paisuvat vasaraniskut täyttävät avaruuden hänen ympärillään.
Silloin sivelee lempeä, pehmeä kätönen hänen takovia ohimoitaan. Kaikki yön hehkuvat kauhut sammuvat, haihtuvat pois.
— Kuka se on? kysyy hän.
— Maria… Ettekö tunne minua?
— Vai sinä olet Maria… Naamioitu Maria, häräntappajain suojeluspyhimys…
Hän huohottaa raskaasti, sitten sanoo hän:
— Niinkauan kuin olimme voimakkaat ja nuoret, salasit piirteesi… Mutta kun musta härkä on jonkun polkenut maahan, poistat naamarisi tämän edessä…
Nainen ei vastaa.
— Jäätkö ainaiseksi luolaani? — tuskailee taas sairas.