Olenhan myös professori ja elän kahdennellakymmenennellä vuosisadalla — eikä minulla ole mitään tekemistä häräntappajain tai paulanheittäjäin kanssa.
Minulla ei ole mitään tekemistä niitten kanssa — mutta kuitenkin tulevat ne, taas ovat harmaat kuumekuvitelmat läsnä.
Kun tömistän jalkojani, putoavat ne pelästyneinä maahan ja rapautuvat värittömiksi maamukuroiksi, mutta kun käännyn toisaalle, iskevät ne tirskuen toisilleen silmää ja ovat loikkauksen edempänä heti taas esillä…
Laaksossa maksetaan naisesta viisi lammasta, mutta kun hän on noussut vuorelle, maksetaan hänestä jopa kymmenenkin.
Nyt istuvat he kyykistyneinä suon rannalla puoliympyrässä ja tuijottavat himokkain katsein Talitaan…
Tirkistelkää vaan halukkaasti minua, ruikuttakaa vain minulle mielin määrin hääviisujanne, te ihmispäiset sammakot — minä olen Stefan Arató, ja minä tiedän, että kaikki tämä on vain unta, ei mitään muuta.
Mutta vaikka tämä nyt onkin unta, vaikka tämä olisi sadoin kerroin unta, niin miksi sinä, Talita, yhä tuijotat laaksoon?
Talita riippuu vuorenharjalla kuin pilvi pullistunein purjein, valmiina matkaan… Keskipäivänaikaan oli hän kultapilvenä, mutta iltahämyssä kalpeni hän harmaaksi pilvenhattaraksi.
… Jokin lähestyy… Nimetön, muodoton, musta kummitus nousee sumumerestä… Valtava pilvihärkä jättiläismäisin kyttyröin ryntää esiin syvyydestä…
Sen silmät tihkuvat verta, häntä piiskaa rintaa ja kauhistuttava pää painuu pusku-asentoon…