Etäisyydessä, kaukana hänestä loistaa lempeä, hopeansinervä utupallo: se on kuu, joka paistaa hänen luolaansa.
Ja silloin valtaa hänet äkkiä häräntappajan pyhä, salaperäinen yksinäisyys.
Mutta kuule —! Raudankiinteässä äänettömyydessä kuuluu samassa silmänräpäyksessä hiljainen, lämmin, pehmeä ja rytmikäs tykytys vastauksena hänen oman sydämensä lyöntiin… Suloinen, uupunut varjo värisee hänen rinnallaan… Kuuma, nöyrä ääni kuiskaa:
— Olen Talita, laaksossa olen syntynyt, mutta ikävöin vuorille, ja jos tahdot, herra, rupean palvelijattareksesi!
Ja yön tuhannet sirkanäänet sulavat hopeasointiseksi psalmiksi:
Askelensa korven polun kohtaa, kautta okahisen tiheikön tiensä uurtaa, ikimetsän otsoluolat kokee, kalvaana, mutt' ylväänä hän taistotietään uhmaa, vaikka pilviin nousis'.
Unikulkijana vain hän huimain kuiluin ansat väistää, vaikka jalka verta vuotaa, jänne järkkyy, sydän särkyy, saavuttaa hän huipun.
Äkkiä pimeydessä kuului potilaan nauru…
Mutta tämähän on hulluutta — lapsellisia aivokummituksia!
Minähän olen Stefan Arató, tohtori Stefan Arató. Makaan kulkutautisairaalassa, sairastan lavantautia, ja olen kuumehoureitten kiusaama…