— Miten pääsit ulos metsästä, Maria?
— Olemme sisällä huoneessa, ei metsässä.
— Etkö kuule metsäsirkkojen ääntä?
— Sirkat laulavat täällä ikkunaimme alla… Mutta nyt täytyy teidän nukkua!
* * * * *
Hänen täytyi nukkua!
Mutta tuollahan istuu se vanha häräntappaja kokoonkutistuneena hänen sänkynsä ääressä… Hiukset ovat lumivalkeat, silmät kylmät ja kasvot kuin kupariin vasaroidut — voimakkaat, ilkeät. Ja kuitenkin muistuttavat ne nuorta sairasta itseään niin paljon, että hän välistä luulee niitä omikseen.
Älä nouda itsellesi vaimoa laaksosta viedäksesi hänet vuoren huipulle. Teet sen turhaan: vaimon ilmava ruumis kohoaa tosin ylös, mutta hänen savisielunsa jää alas. Laakso ottaa hänet vielä kerran sinulta takaisin, ja jos olet sallinut hänen juurtua sydämeesi, tulee veresi vuotamaan kuiviin. Laakso katsoo aina kademielin ylöspäin ja luulee itse kokoavansa lähemmäksi huippua sillä, että se saa houkutelluksi joitakin ylhäältä alas luokseen… Alhaalla on naisen hintana viisi lammasta, mutta jos heistä vain ainoakin tulee vuoren huipulle, maksavat he hänestä kymmenenkin… Jos panet sädekruunun naisesi päähän, vie hän sen alas laaksoon — katso, olen kymmenen lampaan arvoinen. Ylpeytesi purppurakaavun laahaa hän laakson pölyyn, jotta paulanheittäjäin naiset kadehtisivat häntä.
Sairas karkoitti pois ilkeän vanhuksen. Hänenhän täytyi nukkua?
Hän vetää yön kuin peitteen päänsä yli ja sitten laskeutuu yhä uusia pilvipeitteitä hänen ylleen. Hän lepää syvällä sametinpehmoisen yön kätkyessä.