Ja äkkiä helmeilee suloinen neitosnauru häräntappajan sydämeen ja punoutuu lähteen loruiluun kuin harpun ääni torven sointiin.

Alhaalla, syvällä kalliokattilassa seisoo alaston nainen ja ojentaa väristen ja nauraen nuoren ruumiinsa lähteen kristallisäteille.

Musta vuonannahka, jonka hän on irroittanut lanteiltaan, on pulleakupeisen saviruukun vieressä lähteen partaalla…

Hän on yksinään metsässä. Huultensa välissä pitää hän punaista kukkaa, ja kätensä kohottaa hän korkeuksia kohti, hänen solakka vartalonsa vavahtelee mielihyvästä kylmän veden sitä huuhdellessa.

Kevätaurinko loistaa kullanviheriän kupoolin läpi, vihertäviltä kallioilta virtaa viheriähohtoinen, silkinkiiltävä vesi, ja tytön hipiällä tanssii väriseviä viheriänkeltaisia valoläikkiä, jotka uurtelevat sitä kuin marmoria.

— Miten janoankaan! huohottaa sairas.

Pehmeä käsivarsi kietoutuu varovaisesti hänen päänsä ympäri, hän juo syvään ja kauvan.

— Kiitos, Talita.

— Ei Talita, olen Maria.

Kuume-uutimet ohenevat, helmikirkas valo sarastaa hiljaa — vuoteen yli kallistuvat tutut piirteet.