Arató katseli pientä, valkeaa tähteä, joka vilkkuili aivan yksinään puunoksien lomitse.
— Katalin on tänä päivänä lähempänä Canopus tähteä kuin Tikanlinnaa, sanoi hän hiljaa.
Köysi oli pudonnut veteen. Sisar Maria veti sen vähän häpeissään takaisin.
— Älkää ottako pahaksenne, vaikka rupesin puhumaan tästä asiasta, kun te kerran olette suonut minulle luottamuksenne…
— Vain te ja omatuntoni saavat täysin vapaasti lausua mielipiteitä asioistani!
— Haluan tehdä teille vain yhden ainoan pyynnön — alkoi sisar Maria uudelleen: keskustelkaa Katalinin kanssa! Älkääkä sulkeko oveanne minulta ennenkuin olette sen tehnyt. Olen varma siitä, että tulette löytämään uuden Katalinin, Katalinin, jota ehkä ei voikaan vaatia tilille siitä, mitä tapahtui eilen… Eilen oli hän vielä lapsi, imutta senjälkeen on hänenkin kohtalossaan tapahtunut vakava käänne… Hän on nyt viikkokausia elänyt siinä uskossa, että hän on leski, hänen sielunsa on ollut täynnä kuoleman-ajatuksia… Ja huomenna saa hän jälleen nähdä sen, jonka hän on luullut kuolleeksi… Olen aivan varma asiastani, te tulette löytämään aivan uuden Katalinin. Mutta te ette itsekään ole enään se entinen Stefan Arató… Te tulette seisomaan hänen edessään kuten sellainen, joka teidän omien sanojenne mukaan on palannut kuoleman esikartanoista… Kuten sellainen, joka tietää, mitä liikkuu pilvien tien yläpuolella… En voi teille antaa mitään neuvoa… Kuka olenkaan minä? Tiedän vain, että elämä on lyhyt ja murheita täynnä ja että moni ihmisraukka totuuden nimessä on armoton sekä itselleen että muille… Olenhan vain nainen, mutta te ymmärrätte sen käsittämättömyyden, että voitte lahjoittaa naiselle onnen, voitte johtaa häntä — jopa hätätilassa vastoin hänen tahtoaan.
Kun Maria puhui, halutti Stefania hymyillä itselleen iltahämärässä.
Kas vaan, tuskin koskaan on kaksi naista ollut etäämpänä toisistaan kuin rouva Uzon ja rouva Arató, mutta kuitenkin sitoo heidät toisiinsa eräänlaisen varman, naisellisen yhteenkuuluvaisuustunteen langat.
Hän tuli kuitenkin äkkiä vakavaksi; tähtien tuikkeessa näki hän kyynelen Marian silmäripsissä. Ja tämä nainen ei kuitenkaan ollut helposti sulavaa metallia.
Mutta tämäkin kyynel oli hukkaan vuodatettu, kuten niin moni ennen taivaan tähtien alla: ei kokonainen meri kyyneleitä olisi voinut huuhtoa pois sitä karia, millä Arató nyt oleili.