Tuliko hänen olla halveksivan kylmä, leiskua loukkautuneen tulisena vaiko tuskaisena väristä?
Oliko parempi, että hän esiintyi ylpeänä eikä masentuneena, vaiko voimakkaana naisena, lujana rakkaudessaan sanoen: rakkaani, näin olen tehnyt teidän tähtenne, näin paljon kärsin teidän takianne, mutta en kadu. Olen sittenkin iloinen, näettehän, olen teidän…
Kauniin Zolkyn tytär seisoi vielä vattupensaitten keskellä ja otti hätäillen ja kömmähdellen sielunsa vaatevarastosta esiin erilaisia vaateparsia; hän otti niitä käsiinsä, tutkiskeli niitä ja heitti taas luotaan kaikki nuo eri Katat, Katot, Katókat, Katalinit ja Katicat. Hän ei tiennyt, mihinkä hän olisi pukeutunut tätä tilaisuutta varten.
Ja kun hän siinä viipyi ja tarkasteli itseään, vaihtui hänen kasvoillaan — kuten tuskin huomattavat, heikot pyörrevirrat vedenpinnan alla — aivan vastakkaisia ilmeitä: vienoja ilon, pelon, rakkauden, neitsyellisen jyrkkyyden, kaipuun ja alistumisen väreilyjä.
Tuolla alhaalla tiellä marssi yhä sotilaita ohitse.
Kohti kirkasta, kastekimalteista kesä-aamutaivasta kohosi kaunis, hempeä sotilaslaulu:
Olin virpi puhtoinen, äidin rakkaan kukka ruusuinen.