Katóka ei tuntenut heidän ajatuksiaan, ei hän myöskään tiennyt mitään heidän tuskistaan.
Täällä tunsi hän itsensä vieraammaksi kuin koskaan missään muualla.
Juuri samana hetkenä kohotti Kantor päätään ja alkoi hiljaa murista, katsellen ovea kohti. Se vainusi jotain vierasta.
Ei, Katóka ei tahtonut, että he olisivat nähneet hänet surupuvussa…
Pois täältä, kauas pois!
Varpaillaan hän kiiruhti takaisin arkihuoneeseen, käytävään — eteenpäinkallistuneena, hameet kiinteästi vartalon ympäri vedettyinä hän katosi alas puutarhaan…
Kukaan ei nähnyt häntä, vain suurihilkkainen rastas kiiruhti vattupensaitten taa, hätäisesti siipiään räpytellen.
Hän oli jo lähellä veräjää, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi odottajaansa ulkona: kapteeni Milkaa.
Mitenkä tulisi hänen nyt suhtautua kapteeniin? Hänenhän täytyi sanoa jotakin Milkalle, mutta mitä?
Hän pysähtyi vattupensaitten keskelle. Siellä ei kukaan häntä nähnyt ja hän rupesi järjestämään pukuaan ja vähäsen ajatuksiaankin.
Pitikö hänen itkeä vai nauraa, kieltääkö kaikki, vaiko myöntää osittain?