Nousevan auringon hohteessa näki hän hänet, miehensä.
Peterkekin oli siellä.
Ja eräs nainen — Maria Ember! — hänellä oli pieni pojannypykkä sylissään ja tätä hän opetti pitämään lusikkaa kädessään… Kun Maria hymyillen kallistui poikaa kohden, muistutti hän aivan Maria-neitsyen kuvaa Oltván tuomiokirkossa.
Kenenkä oli lapsi? Se oli voimakas kuin härkävasikka, ja silmissä loisti viidenkymmenen syntymättömän sukupolven elinvoima…
Kiihtyneenä vakoili Katóka lapsen piirteistä jotain perhesamannäköisyyttä — kenenkähän voi lapsi olla?
Siellä oli vielä yksi olento: Kantor. Se seisoi Marian vieressä, laski päänsä hänen polvelleen ja katseli tarkkaavaisena, kun hän opetti lasta syömään. Se otti aina kiinteästi osaa kaikkeen, mikä koski ruokaa.
Katóka sai omituisen päähänpiston.
Hän, Kata Graczian oli laiskotellut koulussa, josta hän oli karannut.
Hän oli sulkeutunut vieraaseen huoneeseen. Tämä oli kuuluisan Stefan
Aratón, ja täällä oli hän uskaliaasti kulkenut kaikkien huoneitten läpi
ja nyt seisoi hän tirkistelemässä, miten perhe söi aamiaista.
Hänkö olisi ollut Stefan Aratón puoliso? Hahaa! Kerranhan oli eräs prinssi ollut hänen miehenään ja kerran taas englantilainen ministeri. Hänellähän oli tavallisesti niin omituisia seikkailuja unessa.
Mutta nuo tuolla parvekkeella eivät tunteneet häntä, jos ei hänkään heitä. Ne siellä kuuluivat yhteen, yhteiset ajatukset ja tuskat olivat painaneet sukulaisleiman heidän kasvoihinsa.