Hän meni lähemmäksi, kallistui alas ja tuijotti paperiin jäykin katsein. Ylinnä sivulla oli kirjoitettuna: Mikro-organeja, ja tämän yli oli vedetty kaksi viivaa.

Tämän alla oli latinalaisia numeroita ja kappaleitten otsikkoja. Kirjan ensimäinen suunnittelu.

Niin, aivan oikein, hän oli aina sanonut, että juuri se kirja täytyi hänen kirjoittaa.

Useita kertoja oli hän aikonut ryhtyä siihen, mutta työ ei ollut ottanut sujuakseen, leikillään oli hän lausunut, että hän oli tullut laiskaksi, senjälkeen kuin oli mennyt naimisiin…

Ja nyt oli hän käynyt siihen käsiksi!

Katókan sydäntä särki, samoin kuin sinä yönä, jolloin hän etsi kuollutta puolisoaan kaupungin kaduilla.

Nyt etsi hän häntä taas kaikista huoneista. Hän oli jo puhkeamaisillaan itkuun ja huutamaisillaan: Stefan, älä hymyile kauempaa — minähän täällä olen, Katóka!

Mutta äkkiä jäykistyi hän kuvapatsaaksi, kasvot suunnattuina parvekkeen ovelle päin.

Oltván puoleisella parvekkeella oli väkeä.

Salissa oli hämyistä. Lasi-ikkunan silkkisuojustimen läpi näki Katóka heidät kuin häikäisevän valkean udun kattamina.