Ja prinssessa pelästyi, sillä naisen ääni kaikui kuin kellarin syvyydestä.
Taas sanoi harmaa nainen: Ja jos et minua tunne, Unissakävijä, niin tästä lähin opit minut tuntemaan, sillä nyt jään ainaiseksi luoksesi…
Satulähde olisi edelleen jatkanut lirisemistään, mutta Katalinin huomio suuntautui toisaalle. Hänen katseensa pysähtyi siniseen, hienoon savukiehkuraan, joka väikkyi riippulampun alla ja hiljaisin tuudituksin pyrki tasapainoon.
Pronssikipposen reunalla oli savuke… Sellaisia savukkeita oli
Stefankin tavallisesti polttanut, jopa välistä itsekin puolisalaa.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi, vain hänen oma sydämensä sykki kovaäänisesti ja rajusti…
Oli aivan varmaa: huoneessa oli joku toinenkin, ei vain hän yksin! Ehkä lymyssä ikkunaverhojen takana tahi kaapinsuojissa, tirkistellen ilkeän vahingoniloisena — seuraavassa silmänräpäyksessä voi vieras hyökätä esiin, tahi myös voi tuttu ääni, joka tahallaan teeskenteli outoa, huutaa jostakin nurkasta: Kato — Kato — Katóka!
Mutta sitten pyyhkäisi hän otsaansa — mitä lapsellisuuksia! Pelästyä sytytetystä savukkeesta! Kato, Kato — etkö ehkä olekaan homo sapiens?
Hän saavutti tasapainonsa ja alkoi täydellä ponnella etsiskellä kirjastossa… Hän tutki joka ainoan sopen — mutta mistään ei ollut ketään löydettävissä!
Uunin korureunalla oli pieni, pyöreä, pronssinen kehys; ennenaikaan oli siinä Katalinin tyttöaikainen valokuva, mutta nyt hymyilivät siinä hänelle Pal Aratón kasvot, omituisen suruiset… Kuka oli vaihtanut kuvan? Ja minkätähden?
Hänen katseensa osui kirjoituspöydälle ja hän tuli kalmankalpeaksi… Paperi-arkki, puoli sivua kirjoitusta, viimeisen rivin muste kiilsi vielä kosteana… Se oli hänen, Aratón, käsi-alaa!