Ei missään elävää sielua — olisi voinut varastaa vaikka koko talon vanhalta, kunnialliselta Miklosilta.
Hän kulki pehmeästi ohi suuren peilin, joka ulottui lattiaan asti. Kun hän näki itsensä mustan pukunsa viivoissa, hän aivan pelästyi: Jumala taivaassa, miten paksuksi hän taas olikaan tullut! Hänelle se merkitsi kaksinkertaista onnettomuutta, sillä hänen kasvonsa näyttivät silloin helposti yksinkertaisilta ja vastenmielisiltä. Hänen täytyi todella ryhtyä johonkin!
Kirjastossa meni hän suoraan sen laudakon luo, missä iso-isä Aratón kirjat olivat. Kultaviulua ei hän kuitenkaan löytänyt sen entiseltä paikalta.
Miten harmillista! Ja kuitenkin tiesi hän aivan varmaan panneensa sen takaisin viime kerralla…
Hän kääntyili ympäriinsä — ah, miten hyvä tuoksu täällä olikaan! Hän ei ollut koskaan voinut käsittää, mistä se johtui, ettei missään muualla maailmassa tuoksunut niin hyvältä kuin täällä Tikanlinnassa.
Hän katseli ympärilleen — suurelta tammipöydältä sai hän näkyviinsä muitten paperien joukosta sinikantisen vihon… Hän otti sen; isoisän sirolla ja koukeroisella käsialalla oli siihen kirjoitettu: Kultaviulu.
Hän selaili sitä umpimähkään ja luki koneellisesti ja nopeaan.
Prinsessa Unissakävijä istui meren rannalla ja soitteli kultaista viuluaan.
Silloin tuli harmaa laiva purjehtien yli meren vetten ja laivasta nousi maihin harmaa nainen.
Harmaa nainen sanoi prinsessalle: Tunnetko minut, Unissakävijä?