Hän oli jo hypähtänyt vaunuista ja kiiruhti puutarhan veräjän läpi.
Ääneti katseli Milka hänen menoansa, näki hänen mustan hameensa katoavan vattupensaitten taakse ja sitten taas vilahtelevan ylempänä tiellä.
Hän piti Katókan käyttäytymistä omituisena, miltei loukkaavana… Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi! Olisihan hän voinut lisätä: onko teillä halua tulla mukaan?
Hän otti sanomalehden taskustaan, ja syventyi siihen harmistuneena kuten mies, jota on loukattu. Hän oli ostanut sen edellisenä iltana, mutta unohtanut sen lukea.
Äkkiä rupesi lehti vapisemaan hänen kädessään. Sen sumuharson takana, joka oli peittänyt hänen katseensa, sekaantuivat kirjaimet…
Professori Stefan Arató elää… Huhu hänen kuolemastaan oli päässyt liikkeelle jostakin selittämättömästä väärinkäsityksestä. Hänellä oli ollut lavantauti, ja hän oli maannut Oltvá-laakson kulkutautisairaalassa… Mutta toissapäivä-iltana oli hän ihka elävänä ollut pääkaupungissa itse peruuttamassa huhun… Yöjunassa oli hän matkustanut takaisin Oltváan… Hänen puolisonsa oli seurannut häntä aamujunassa.
Kapteeni Milkan katse etsi Katicaa. Juuri nyt nousi hän leveitä portaita, nyt seisoi hän Tikanlinnan pylväskäytävässä.
Tuolla ylhäällä odotti Katikaa kuolema! Jos Milka huutaisi, voisi hän vielä pidättää häntä, saada hänet kääntymään takaisin…
Hän ei huutanut. Taas tuntui sydämen ympärillä kylmää turtumista, jäykistymistä Zaklikovin luona… Kokoonlyyhistyneenä, kauhistuneen tunteettomana istui hän vaunuissa ja katseli miten mustapukuinen nainen astui sisään viheriäisestä portista…
Katóka astui sisään, kävi läpi koko käytävän, aukaisi oven arkihuoneeseen ja jatkoi kulkuansa kirjastoon.