Kapteeni Milka muisteli, missä hän ennen oli nähnyt samanlaisen maisemakuvan, kun Katica omituisen väräjävällä äänellä huudahti: Tikanlinna!
Kapteeni ei vastannut kuitenkaan mitään. Katican ivallinen hymy äsken tuomiokirkossa tuotti hänelle yhä vielä tuskaa…
Laulava kulkue läheni tasaisessa, reippaassa tahdissa pitkin maantietä.
Ne olivat sotilaita.
Székely pidätteli hevosia ja ajoi varovasti niitylle tien viereen.
— Odotan, kunnes nuo ovat menneet ohi, sanoi hän.
Mutta Katica ei nähnyt mitään muuta kuin Tikanlinnan… Ikkunat olivat avoinna, vanha Miklos oli ehkä saanut tietää, että Katica oli tulossa Oltváan.
Katonharjalla räpyttelivät kyyhkyset siipiään ja kuhertelivat. Ruostetäpläinen, suuri kyyhkynen istui erillään muista. Se käyttäytyi aina, kuin olisi sillä ollut joku salainen suru.
Ja Katóka tuli yht'äkkiä ajatelleeksi iso-isä Aratón sinisiä kirjoja ja Kultaviulua… Kuinka usein hän olikaan vaivannut päätään tuumailemalla, mitenkä lie loppunut satu Unissakävijä-prinsessasta!
Milkalle hän sanoi:
— Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi — noudan erään kirjan — palaan tuokion kuluttua… Odotattehan?