Oikeastaan oli hän saanut tehtäväkseen vain puukynttiläkruunun kultaamisen, mutta eräänä iltapäivänä oli hän sulkeutunut kirkkoon, ottanut alttarin työnsä alaiseksi ja poistanut mustan naamion Marian kasvoilta.
Toiset olivat tyytymättömiä, mutta kansa yleensä oli ihastunut kauniiseen, valkeaan Jumalanäitiinsä.
Kun suntio puhui, kohotti Milka päänsä kohti maalattuja ikkunoita. Hänen piirteitään ei voinut nähdä, mutta hänen kasvonsa olivat verenpunaiset… Nyt hän käsitti, mitä Katican pilkallinen hymy merkitsi!
— Nyt voimme lähteä, sanoi hän.
Vaunut ratisivat pohjoisen portin tunnelikäytävän läpi ja he tulivat miltei pyörypäisiksi voimakkaasta päivänpaisteesta, kun he saapuivat ulos tuosta keski-aikaisesta ketunpesästä.
Edessään näkivät he mahtavan Tikanlinnan. Tumman metsän keskeltä, joka peitti rinteet, kohosi kallion huippu jyrkkänä ja korkeana kohti taivasta, kuin saari myrskyisänä aaltoilevasta merestä.
Sen hopeanharmaille seinämille loivat muinaiset vesiuurteet syvänsinisiä varjoja.
— Tuolla ylhäällä on lukemattomia onkalolta, sanoi Katica. Muutamissa niistä on tavattu ikihärkien sarvia…
Oltvá-virran nousevalla rinteellä sijaitsi vanha talo, matala-rakenteinen ja sen pärepeitteisellä katolla oli joukko yliskamareja. Sen yksi sivu oli aivan synkkä, toisen väritti nouseva aurinko hopeanhelottavaksi.
Myöskin puiston tumman lehtikruunuston reunusti värisevä hopea-sirppi.