Kerran jo aikoja sitten, — ehkä se olikin unessa? — oli hän aavistanut, että pyhä Neitsyt kerran tulevana päivänä oli riisuva mustan naamionsa, ja silloin oli sen alta tuleva esiin nämä piirteet tuskanherkkine hymyineen…
Ja nyt tiesi hän myöskin, mistä hän tähän asti turhaan oli yrittänyt päästä selville, ketä nimittäin nämät kasvot muistuttivat: Maria Emberiä.
Maria Ember… Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan oli rautapanssareita ja kaikki kolme häräntappajaa kultatorvineen käänsivät lempeät katseensa ja miehekkään itsetietoiset suunsa suojelushengetärtään kohti.
Miksi tuli Katóka niin apealle mielelle? Niin huolestuneeksi, kuin olisi hän menettänyt jotakin, jota hän ei tosin koskaan ollut omistanutkaan, mutta joka kuitenkin oli hänelle tärkeämpää kuin kaikki muu, tärkeämpää kuin itse elämä.
Kapteeni Milka piti kuvasta. Hän ymmärsi vanhoja maalauksia ja selitti ystävättärelleen, miten kuvan ikä voitiin määrätä pensselin käytön perustuksella, mutta myös Neitsyen piirteistä, kiitos niitten ilmehikkäisyyden.
— Nämät kasvot ovat joka tapauksessa maalatut ennen Urbinolaisen
Rafaelin aikaa — muistattehan, rakas ystävätär, Filippo Lippin ja Fra
Angelicon madonnat —?
Rouva Arató ei vastannut; huolimatta hänen syvästä alakuloisuudestaan välkkyi kuitenkin pieni pilkallinen hymy hänen suupielissään, hymy, jonka hän tuntui oppineen häräntappajalta Neitsyen oikealla puolella…
Hän viittasi suntiolle ja kysyi häneltä:
— Kuka on maalannut Naamioidun Marian kasvot?
— Uudistamistyön oli tehnyt eräs maalari Szakács. Hän oli tullut sinne Oltvá-laakson sairaalasta, hän unohtui pappilaan ja on siellä vielä tänäkin päivänä.