Kapteenille hän sanoi, että hän halusi lukea rukouksen Naamioidun
Marian alttarin edessä.
Hänen uskonnollisuutensa perustui oikeastaan kokonaan sille korttipelaajantapaiselle taikauskoisuudelle, että salaperäiset mahdit valvovat hänen kohtaloaan, ja näitten hyvien mahtien esikuvaksi oli hän viime aikoina korottanut Naamioidun Neitsyen.
Vanhan temppelin kellarihämärässä heittivät maalatut ikkunat vinosti kirkkoon kullanpunertavia ja hopeansinertäviä valosädenippuja.
Etäällä kaukaisinten pylväitten suojassa oli sivusta-alttari. Se sai lempeää valoa sivulaivan suuresta ikkunaruusukkeesta.
Nainen säpsähti yllätyksestä… Ihme oli tapahtunut! Maria oli riisunut mustan naamionsa.
Hänen sydämensä rupesi jyskyttämään… Hän jätti Milkan, kiiruhtaen vain eteenpäin.
Niin, oli tapahtunut ihme.
Kielovalkein otsin, katse puhtaana ja haaveksivana, hymyillen suloista, tuskantäyteistä kaikenymmärtävää ja kaikki anteeksiantavaa hymyilyä, ylpeänä, mutta silti lapsellisen nöyränä, istui Maria ilman naamiota valtaistuimellaan pilvien lomassa.
Miten tämä oli mahdollista? Mitä oli tapahtunut?
Katica tajusi äkkiä itsetietoisesti, että hän ajoi takaa salaista ajatusta, ajatusta, joka pakeni ja lymysi syvälle hänen sieluunsa, kuin kala puron kivien lomiin.