Professori, joka tajusi hänen vuorenlujan päättäväisyytensä tyynen pinnan alla, teki vielä yhden yrityksen saadakseen hänet luopumaan aikomuksestaan.
— Ettekö luule, että teidän miehenne tarvitsee teitä?
Nyt nosti Maria päätänsä ja katsahti professoriin.
— Ei enään. Hän kuoli kolme päivää sitten.
Katalin, joka tähän asti vaijeten oli kuunnellut keskustelua, loi nyt pelokkaan silmäyksen Stefaniin, mutta tämä istui pitkän tuokion aivan hiljaa, aivankuin hän olisi paininut omien ajatustensa kanssa; sitten puhkesi hän sanoiksi syvällä, pehmeällä äänellä:
— Uskon, ettei minulla ole mitään oikeutta pidättää teitä kaukana kärsivistä kanssaihmisistä. Olkoon, niinkuin haluatte. Teille uskotaan yhden kulkutautisairaalan johto.
Aurinkoinen hymy levisi Marian kasvoille. Hän odotti hetkisen, sitten lausui hän hämillään:
— Ettekö kirjoita muistiin nimeäni?
Professori hymyili vasten tahtoaan.
— Luuletteko, että sellaisen nimen voisi unohtaa?