Hän astui lämpimään, valoisaan vaunuun ja tunsi taas olevansa kotona. Tunne hyljätyn yksinäisyydestä ei painanut häntä enään. Junassa ei hän nukkunut paljoa, ja sentakia ei ole varma, valveilla vai unessako hän sai eriskummaisen päähänpiston, että Oltván kaupunki, kunnioittaakseen suurta poikaansa, Stefan Aratóa, aikoi maalauttaa Katalinin pään Naamioidun Neitsyen olkapäille.
Voisikohan todella ajatella jotain tällaista mahdolliseksi?
Renessanssin aikana oli sellaista sattunut…
* * * * *
Tähän aikaan työskenteli professori aamusta iltaan uudessa laboratoriossa Rákosissa, saadakseen valmiiksi suuret määrät serumia koleraa, lavantautia ja isoarokkoa vastaan.
Oikeastaan ei Arató koskaan ollut harjoittanut käytännöllistä lääkärintointa.
Se taistelu, jota sisäelinten hoito jossain vanhentuneessa tai pilautuneessa inhimillisessä elimistössä käy itse luontoa vastaan, tuo sidotuin silmin taistelevan tiedemiehen kamppailu logiikkaa vastaan ei ollut koskaan viehättänyt häntä.
Hänen mielenkiintoansa herätti vain suuri kokonaisuus, tahi oikeastaan vain sen alkuperä: tautien syntylähde, se suuri inhimillisten kärsimysten säiliö, jonka kuuma myrkky kihisee jossain näkymättömässä maitokiehumossa ja joka sadoistatuhansista salaisista raoista tihkuu elämään.
Hän tahtoi etsiä, tukkia, hävittää sen viemärijärjestelmän, asettua elämän ja kuoleman väliin, kasvot kuolemaa kohden: tämä oli hänen kutsumuksensa.
Ja jos hän oli saavuttanut menestystä taistelussa tarttuvia tauteja vastaan, oli hän tästä kiitollisuuden velassa ensi sijassa yleisinhimillisille ominaisuuksilleen. Jollei sattuma olisi johdattanut Aratóa lääkärinuralle, olisivat nämät ominaisuudet ehkä tehneet hänestä kelpo soturin, kuuluisan taiteilijan tai menestystä saavuttavan kauppamiehen.
— Tunnetko lopun Kultaviulusadusta? kysyi Katalin illallisen päätyttyä.