Kun hän kulki ohi upseerisalin, oli ovi paraikaa avoinna, sinne kannettiin huonekaluja.
Kapteeni istui keskellä huoneita. Kaunis, komea mies, joka kaksoisten lausuman mukaan "kykeni kohottamaan maasta miehen kivääreineen ja muine varustuksineen", oli murtunut, muuttunut harmaaksi ja vanhaksi siitä päivästä, kun hän löi kantapäänsä yhteen Katalinin edessä asemalla.
Leuassa kasvoi kahden viikon vanha parta, hänen vaatteensa olivat siivottomat, silmät tuijottivat kuin kaksi murheellista valeikkunaa ulos tyhjään olemattomuuteen.
Poikasena oli hän kerran sattunut pudottamaan lattialle äitinsä neulomalaatikon. Kun hän näki, miten joka suunnalle vieri lukemattomia nappeja, hakasia, kerä, lasihelmiä, neuloja ja saksia, pelästyi hän hillittömästi ja hänet valtasi toivoton tunne siitä, ettei niitä enää koskaan saisi kootuksi.
Nyt oli hän miltei samankaltaisessa tilassa.
Sota oli yhdellä salamaniskulla heittänyt kumoon koko hänen elämänsä sisällyksen. Niitten kauhujen jälkeen, jotka hän oli kokenut, tulisi olemaan aivan mahdotonta jälleen käydä kahviloissa, kertoa kaskuja ja jaloitella vastasililetyissä housuissa.
Hän oli kadottanut itsensä, luopunut itsestään, elämästään. Hän tunsi itsessään vain kylmyyttä ja pimeyttä; ei tahtoa, ei itsetuntoa, ei halua, ei toivoa hehkunut hänen suonissaan.
Hän vain istui samassa paikassa ja katseli äärettömästä etäisyydestä elämänsä monia koreita ja hyödyttömiä sirpaleita. Ja samalla taisteli hänen järkensä, joka alkoi pimenemistään pimetä, jonkun salaperäisen, pienen kummituksen kanssa, joka porautui hänen aivoihinsa, imi, kiusasi ja pisti.
Hän ei tietänyt, mitä se oli, eikä mistä se tuli, miksi se kiusasi häntä. Hän tiesi vain sen nimen ja hän kertaili sitä nytkin hiljaa, kysellen, kiusattuna mietiskellen:
— Zaklikov.