— Ei vähintäkään. Jälkeenpäin istuuduimme ja söimme makkaran, jonka
Palko oli tilannut papilta.
— Ja kuinka kävi kapteeni Milkan? kysyi professori.
— Yöllä emme häntä edes nähneet. Sitäpaitsi ei hänelle silloin mitään onnettomuutta tapahtunutkaan… Mutta seuraavana aamuna päivänkoitossa alkoivat ryssät pommittaa kylää… vanhoilla kanuunoilla. Me olimme saaneet määräyksen pitää sen, kävi kuinka tahansa. Herra kapteeni oleskeli suojushuoneessa ja minä olin lähetetty hänen luokseen tiedonannolla. Hän oli jo pahasti sairas, sillä hänen kasvonsa olivat aivan harmaat. Hän kysyi juuri: Mikä on oikeastaan tuon kurjan paikan nimi? — Zaklikov, herra kapteeni, vastasin minä, ja silloin iski kranaatti läpi suojeluskaton ja hautasi meidät kaikki kolme. Kolmas oli herra kapteenin tensikka. Tämä raukka oli eniten ulkona, sillä hänet maamöhkäleet puristivat kuoliaaksi. Minä sain vain vamman käsivarteeni… Ja silloin kapteenin sielu tuli mykäksi…
Nyt oli professori Kadar saanut tietää, mitä halusi.
Katalin erosi lääkäreistä ja jatkoi yksinään kiertokulkua. Nyt oli hän palannut miehensä luota, hänen henkensä ja sielunsa kotiutuivat taas.
Hän rakasti tätä ympäristöä: tummia miespäitä, jotka lepäsivät valkoisilla patjoilla, hiljaa tapsuttelevia hoitajattaria ja palavia lamppuja pitkissä käytävissä. Vieläpä hän piti kylmästä ja vastenmielisestä eetterinhajustakin.
Ja hän tiesi, että kun hänen hoikka, valkea haahmonsa äänettömänä liukui salien läpi, herätti se vienon heijastuksen kuumeisissa, raukeissa katseissa…
Hän oli sairaalan suojelusenkeli! Ja hän rakasti tätä ympäristöä kuin näyttelijä riemuvoittojensa näyttämöä.
* * * * *
Sattuma järjesti niin, että Katalin vielä samana iltana sai nähdä kapteeni Milkan.