Kyllä, ja tämän piipun olen saanut itse herra Peter Aratólta. Hän ei voinut sitä polttaa, se pisti häntä kieleen, sanoi hän ymmärtävästi hymyillen.
Professori Kadar johti taas puheen Milkaan. Tapaus jännitti hänen mieltään… Ja kävi ilmi, että Ijarto tunsi hyvin tapauksen kulun, hän oli koko ajan ollut kapteenin rinnalla.
Hän kertoi hermoiskun esihistorian mietteliäästi, vähäsen verkkaiseen tapaansa.
— Kahdentenakymmenentenä toisena olimme ensi kertaa tulilinjalla… Marssimme yöllä ja tulimme juuri läpi Zaklikovin kylän… Sanottiin, ettei kahdenkymmenen kilometrin piirissä ollut ainoatakaan vihollista… Mutta ryssät pettivät meidät…
Kun olimme keskellä pitkää puusiltaa, alkoivat he ampua konekivääreillä… Oli pikipimeätä, hevoset ja miehet kaatuivat sikin sokin toistensa päälle sillalla, ei kukaan päässyt eteen eikä taaksepäin, voin vakuuttaa, että siinä oli hirveä sekamelska… Ja menetimme paljon hyvää väkeä siinä… Jottemme kuitenkaan kaikki viimeiseen mieheen olisi kaatuneet siihen, lyöttäydyimme yhteen noin kaksikymmenmiehisiin joukkoihin ja ryntäsimme kohti koulua.
Tällöin Ijarto kääntyi Kataliin päin ihmeen lempeästi hymyillen ja jatkoi:
Molemmat herrat Arató olivat myöskin mukana…
Me iskeydyimme sisään ovista, ajoimme moskovalaiset huoneesta huoneeseen, ylös ullakolle, siellä jo leimusi palo kirkkaasti liekehtien, ja pian teimme heistä lopun… Vapaaehtoinen Robek sai luodin vatsaansa juuri ullakon portailla…
Katalinin koko ruumis vapisi, ja hän tuli aivan kalmankalpeaksi kuunnellessaan kuvausta näistä villeistä tapauksista.
— Mutta pojille ei ole mitään vahinkoa sattunut? kysyi hän epävarmalla äänellä.