Myös se oli merkki hänen naismaisuudestaan, että hän kuumeisella ja huumeisella rakkaudella antautui harrastamaan musiikkia. Hän soitti myös itse, hän yritteli soittaa miltei kaikkia soittokoneita, mutta yhä antoi hän kykynsä kehittyä hillittömästi; järjestelmällistä opetusta, vaivaloisia harjoituksia ei voimaton lapsi koskaan olisi kestänyt.
Suuresti takautuneena odotteli hän neljättätoista syntymäpäiväänsä. Perheen keskuudessa oli sellainen taikauskoinen käsitys, että tämä päivä olisi Milka-lasten vaarallisin. Jos jonkun onnistuisi elää yli tämän päivän, voi hän tulla yhtä vanhaksi kuin itse Metusalem, mutta sitä ei vielä kukaan Teodor Milkan lapsista ollut voinut.
Vaarallinen päivä meni ohi. Kun vanha kello oli lyönyt viimeiset kaksitoista lyöntiänsä, kuului makuuhuoneesta keskiyönhiljaisuudessa ylen onnellinen ja oudoksuva ääni:
— Äitikulta, minä elän.
Kuolonenkeli oli kääntynyt kynnykseltä.
Ja nyt alkoi Kari, aivan kuin hän äkkiarvaamatta olisi päässyt irti jostain hämäräperäisestä — vankiluolasta, aivan yllättävästi varttua auringonpaisteessa ja tulla voimakkaaksi ja jänteväksi. Ja sellaisella vauhdilla ja voimalla, kun lopultakin leppynyt luonto olisi halunnut antaa täyden vahingonkorvauksen menneeltäkin ajalta.
Seitsentoistavuotiaana oli hän jo koko päätä pitempi isäänsä.
Tämä oli aivan uutta Milkan kääpiöperheessä: Karista tuli oikea jättiläinen lihaksisine jäsenineen, punakoine poskineen ja säteilevine silmineen.
Nyt katseltiin häntä kaupungissa aivan toisin silmin. Vanhemmat riippuivat hänessä ylpeinä ja innostuneina. (Kun heidät nähtiin yhdessä, tuli ajatelleeksi lammaskoiran leijonanpentua). Toverit katselivat häntä kunnioittavin silmäyksin, jopa Zolyomin slovakkilaistytötkin punastelivat, kun he menivät hänen ohitseen kadulla ja keveästi keikuttelivat lanteitaan.
Mutta omituisinta oli, että koko tämä suuri muutos pysähtyi vain hänen ulkoiseen olemukseensa, sisäisesti jäi jättiläislapsi siksi, mikä hän ennenkin oli ollut: mietiskelevä, pehmeä ja voimaton, piskuinen kääpiöneito Karola.