Ja hän hinasi mukanaan omaa, valtavaa ruumismassaansa kuin Peukaloinen isänsä vanhaa lammasnahkatakkia. Kananpojan sielu asui kotkanruumiissa.
Mutta tämä oli hänen oma, pelokkaasti ja vavisten säilytetty salaisuutensa. Maailman silmissä oli hän komea nuorukainen, avokatseinen, ylväsryhtinen ja rakastettava, vaikka ehkä vähäsen karkean suorasukainen. Mutta suurella huolella ja näyttelijätaidolla esitti hän vankkaa lihasihmistä.
Naisia kohtaan ei hän koskaan tuntenut mitään erikoista viettymystä, mutta velvollisuudentuntoisena käyttäytyi hän kuitenkin kuin parantumaton hamemetsästäjä. Ei hän myöskään viinistä paljoa välittänyt, ei edes kunnolla sitä sietänyt, mutta silti hän juhli paljonkin upseeritoveriensa kanssa. Hänen suurin nautintonsa oli ottaa viulu mustalaisen kädestä ja itse soittaa myrskyisän hillittömiä sävelmiä juomatovereilleen.
Jottei häntä olisi pidetty pelkurina, oli hän ärsyttävä ja väkivaltainen ilman syytä. Hän kuljeskeli kaupungissa kuin liiaksi lihoitettu siitossonni. Mutta siinä oli myös oma uhkansa; alati täytyi hänen heikkoine hermoineen ja pehmenneine lihaksineen pelätä jonakin päivänä kohtaavansa silmä vasten silmää sen Davidin, joka tulisi riisumaan häneltä hänen Goliatpanssarinsa.
Hänen onnensa oli, että ihmiset aina antoivat hänen ulkomuotonsa vaikuttaa itseensä, joten hän ei koskaan joutunut kokeenalaiseksi.
Myöhempinä vuosina oppi hän toteamaan, että samoinkuin ei hänen voimansa ollut todellista voimaa, vaan sen kaipuuta, samoin hänen koko elämänsä oli vain elämän ikävöimistä.
Meluavimmassakin seurassa tunsi hän itsensä yksinäiseksi, hän ei osannut olla ihminen ihmisten joukossa, hän oli vain kummitus ihmisasussa. Ja kuitenkin hän tulisesti rakasti ihmisiä, etsi heidän seuraansa!
Lentävä hollantilainen… Hänenkin aluksensa risteili kaihoten pitkin elämän kukkasrantoja, mutta se ei voinut koskaan laskea maihin.
Hänen irstailunsa, seikkailunsa ja ystävyysliittonsa, hänen tuskansa ja riemunsa eivät olleet koskaan oikeita ja todellisia, vain tyhjiä heijastustunteita, jotka elämä rannattomasta etäisyydestä vain kuvitellen loihti esiin. Se oli samanlaista elämää kuin sähköllä liikutetun sammakonreiden.
Se palava halu voiman käyttelyyn, mikä oli ominaista Milkan perheelle, teki Karista sotilaan. Hän haaveksi, että kun hän vain pukeutuisi upseerikaapuun, hänen elämänsä äkkiä tulisi täyteen itsetietoista voimaa, intohimoista todellisuutta. Lihasnousukas tahtoi tulla voimaylimykseksi.