Valaakseen voimaa pehmeään sydämeensä, pakoittautui hän olemaan ankara esimies. Ja silloin tapahtui, kuten tavallista, kun heikot ihmiset ovat kyseessä: he eivät kykene olemaan voimakkaat, vaan vain julmat.
Sodanjulistuksen otti hän vastaan silminnähtävällä ilolla. Ehkä sodan raaka todellisuus lopultakin musertaisi hänen vankilansa paksut kristalliseinät, ja halkeamasta pääsisi hän itse ulos elämään. Suuri kuolema toisi hänelle elämän täydellisyyden. Hän odotti alati vain ulkonaisista tapahtumista omaa vapautumistaan.
Mutta kun hän Puolan synkän taivaan alla kuului lähestyvää kanuunanjyminää, kutistui hänen sydämensä kokoon, sillä hän aavisti, että nyt vedetään hänen elämänsä valhe tuomioistuimen eteen.
Ja kun sitten veren ja tulen helvetti pauhaten avautui hänelle
Zaklikovin yönä, oli hän selvillä siitä, ettei hän tulisi kestämään.
Se ei ollut pelkuruutta — hänen joka hengenvetoinahan oli rukous, että vapauttaja — kuolema saapuisi — vaan hänen hermonsa yksinkertaisesti pettivät uupumuksesta, ne lyyhistyivät kokoon kuin kuolemanraukeaksi ajettu otus.
Toiset kestivät. Hänen oma luutnanttinsa kykeni palavien talojen valossa kirjoittamaan raportin everstille… Ja hän näki korpraali Ijarton lataavan kivääriään piippu hampaissa… Ja veljekset Arató, nuo poikaset, joilla oli rusahteiset tytönposket, syöksyivät pajunetit tanassa helvetillisessä ulinassa vihollista vastaan, samoinkuin he muutamia vuosia sitten hyökkäsivät rumanialaisia lapsimukulia vastaan, jotka näyttivät heille kieltänsä…
Mutta hän ei jaksanut, hän ei sitä käsittänyt.
Kumea tyhjyys aivoissa, jäsenet kankeina, seisoi hän hirmumyrskyssä.
Toimettomana ja voimattomana.
Voiman komedia oli lopussa. Sammutettiin lamput. Kapteeni Milka jäi yksin pimeyteen eikä enää välittänyt ihmisten suosionosoituksista. Hän ei enää halunnut, että häntä olisi pidetty voimakkaana.
Miehellä, joka vedettiin esiin sirpaleista, ja joka nyt istui täällä upseerisalissa, ei ollut juuri mitään yhteistä rohkean ja komean kapteenin kanssa.