Oliko sitte ihmeellistä, jos tämän suuren lapsen vaalea pää herätti
Katalinin sielussa lämpimän ja hellän peilikuvan.
Mutta todellisuudessa oli tapahtunut jotain paljon merkittävämpää, kuin mitä Katalin itsekään olisi uskonut.
Kauniin Zolkyn tytär oli nimittäin siirtynyt kokonaan uuteen rooliluokkaan.
Tähän asti oli hän vain vaihtanut osia elämän näyttämöllä. Puvut olivat vaihtuneet kuten sävelmät, joita hän oli näppäillyt kultaviulustaan, mutta rooliluokka oli pysynyt samana: hän oli kuuluisan miehen pikku Kata.
Mutta tällä kertaa oli hän siirtynyt uuteen rooliluokkaan korkeampaa tyyliä. Sievästä, pikku Eikenestäkin oli tullut Joku. Persoonallisuus. Ihminen, jonka pään ylle ihmiskohtalon pilvet keräytyivät.
Niitten monien eri Katalinojen joukossa, jotka toinen toisensa jälkeen häämöittivät esiin hänen mielikuvituksensa esiripun takaa, ei mikään ollut niin täysin uusi, niin kiihoittavan mielenkiintoinen, niin totinen ja suurtyylinen kuin tämä, jonka kuva heijastui kapteeni Milkan silmissä.
Hänellä ei enää ollut mitättömän kamarineidin viehkeät ja ruusuiset posket, vaan sankarittaren jalot voimakkaat ja ihanat, inhimilliset profiiliviivat.
Kapteeni Milkassa oli hän löytänyt ymmärtäväisimmän yleisönsä ja siksi oli hän nyt vakuutettu siitä, että hän oli löytänyt itsensä ja elämänsä todellisen päämäärän.
Proteuksen tytär niitti nykyisessä olomuodossaan suurimpia menestyksiään ja eli sentakia nyt todellisinta elämätään.